(Maaliskuu 2023) Ensitutustuminen tähän tallinnalaiseen pikkuravintolaan tapahtui lämpimänä kesäpäivänä monta vuotta sitten. Söimme lounaan ulkona, ravintolan pihaan johtavalla pikkukujalla. Ruoka oli hyvää ja viini kylmää, ja muistan jo silloin ihastelleeni sekä ravintolaa itsessään, että myös yhteydessä toimivaa pientä boutique hotellia. Voi kun tällaisen voisi itsekin perustaa! Otin käyntikortin ja se itse asiassa pyöri lompakossani vielä koronapandemian aikana, muistuttaen niistä ajoista, kun vielä matkustettiin.
Itse rakastan pikkuhotelleja, kutsutaan niitä sitten nimellä boutique tai joku muu. Isojen ketjuhotellien väkimäärä ja palveluiden vakiointi kauhistuttaa. Pieni hotelli on aina persoonansa, ja ehkä jostain mukavuuksista voi joutua tinkimään. Toisaalta hotellit ovat usein omistajavetoisia ja palveluun on todella panostettu. Kotona tosin aina joskus kuuluu vieno toive: voidaanko mekin joskus mennä ihan tavalliseen hotelliin…
Maaliskuussa Tallinna nukkuu vielä talviunta. Kadut ovat hiljaisia ja ilma viileä. Silti tämä pikkuhotelli sinnittelee auki, ja sen viidestätoista huoneesta on jopa useampi käytössä. Omistaja soittaa meille vielä matkalla ja varmistelee saapumisaikaa, jotta varmasti tietävät olla paikalla. Saamme ullakkohuoneiston, johon johtaa jyrkät portaat – jyrkät, pitkät portaat. Rakennus on 600 vuotta vanha, ja sitä on kunnioitettu myös huoneiden remontoinnissa. Kaikki tarvittava löytyy, mutta myös paljon vanhaa on säästetty. Modernia tekniikkaakin on, mutta ei hissiä. Tässä hotellissa mieli lepää, tunnelma on kaunis ja rauhallinen.
Suuri syy juuri tämän hotellin valintaan oli kuitenkin se ravintola – myös nimeltään CRU. Se on selvästi myös hotellin pitäjien ylpeys – sisään kirjoittautuessa meiltä varmistettiin useamman kerran, että olemmehan tietoisia tästä helmestä, joka hotellissa sijaitsee. Kerroimme että olemme täällä käyneet, mutta ei – se oli ennen koronaa ja nyt heillä on uusi pääkokki ja ovat päässeet Michelin oppaaseen myös! Ylpeys oli käsin kosketeltavaa.
Raaka-aineiden kirjo oli jälleen hengästyttävää, ja kaikissa kunnioitettiin paikallisuutta ja sesonkia. Ruokalautasilla vilisi makuja: alkuun vaikka lihatartar, artisokkakeitto tai kananmaksapatee, pääruoaksi ankkaa, ruijanpallasta, mustekalaa tai tryffelirisottoa – ja jälkiruoaksi hunajakakkua, pavlovaa tai miksei mansikoita ja pippuria. Kaikki ruoka oli äärimmäisen hyvää ja kauniisti lautaselle laitettua. Tällainen ruoka jättää hyvän mielen – ja varsinkin kun hinta-laatusuhde on todella kohdallaan. Suomessa tästä voisi ottaa esimerkkiä.
Lähtiessämme meille vielä vakuutettiin, että kohta tulee kevät menu, ja sitten kesä, ja siellä on sitten taas ihan uusia raaka-aineita ja makuja. Kai tulemme uudestaan? Varmasti. Alla vielä muutama ruokamuisto.
